Etusivu
        In English
Kokoukset
Majoitus
Saunat
Ruoka ja juoma
Aktiviteetit
Yhteystiedot
Kuvagalleria
Hinnasto
Asiakaspalautetta

Villa Hummerheim Oy
ilkka.aaltonen@hummeripojat.fi
+358 400 430 882
www.villahummerheim.fi


Villa Hummerheimin villi historia

1905-1909 SUURLAKON JÄLKEINEN LIIKEHDINTÄ

Villa Hummerheimin värikkään menneisyyden juuria on lähdettävä etsimään aina vuoden 1905 suurlakosta saakka. Epävakaan Suomen suuriruhtinaskunnan porvaristo ja sivistyneistö pakeni sankoin joukoin Helsingin keskustasta välttyäkseen joutumasta alttiiksi kaupungistumisen tuomien vulgäärien ja suorastaan epäsiveellisten elämäntapojen kauheuksille.

Höyrylaivaliikenne toi saariston pääkaupunkilaisten ulottuville. Kesäisin kaupunkilaiset olivat usein saariston kalastajien ja talonpoikien vuokralaisina, jolloin isäntäväki saattoi muuttaa siksi aikaa aittoihin asumaan. Rikkaammat kaupunkilaiset rakensivat myös omia huviloitaan. Arkkitehtuurissa ja rakennussuunnittelussa oli vallalla kansallisromanttinen tyyli, jota ilmensivät mm. kiemurtelevat polut, suomalaisen graniitin runsas käyttö rakennusmateriaalina sekä näyttävät tornihuoneet asumusten yhteydessä.

Idässä asutettiin ensimmäisten joukossa syrjäinen Kulosaari. Lännessä asumatonta seutua riitti pidemmälle. Huviloita nousi Lauttasaareen, Espoon maalaiskuntaan sekä Kirkkonummen Pikkalanlahdelle. Helsinki-Karjaa radan valmistuminen 1903 toi huvilakulttuuria myös Luomanlahden ympärille ja Hvitträskin rantamille.

Huviloita piirsivät maan etevimmät arkkitehdit, varsinkin kolmikko Gesellius - Lindgren - Saarinen, joiden töistä Hvitträsk ja Hvittorp ovat tämän kauden komempia monumentteja. Ensimmäisten rakentajien joukossa oli kapellimestari Robert Kajanus, jonka kivilinnan Saarinen suunnitteli Upinniemen eteläkärkeen. Kajanuksen toinen huvila nousi Hevonpään kanjoniin - suunnittelussa oli mukana tämän hyvä ystävä Akseli Gallen-Kallela. Myös Lars Sonck rakensi jyhkeän, 50 m pitkän hirsilinnan Dåvitsin Brakeuddeniin. (Nähtävästi taiteilijaelämä on tuohon aikaan ollut varsin vilkasta Kirkkonummen saaristossa!)

Yksi näiden kuuluisuuksien parhaista ystävistä oli hänkin arkkitehti: vähemmän tunnetuksi jäänyt, mutta voimakasta uudisraivaajahenkeä uhkunut Jarl Stenman lähti perheineen kauas Porkkalaan asti. Hän lunasti itselleen pienen maapalan Bergstadin kartanon mailta, ja nimesi luonnonkauniin lahdenpoukaman mahtipontisesti Jarluddiksi. Oman sukunimensä Stenman suomensi fennofiiliaatteen myötä Kiviseksi.

1909-1918 JARL KIVISEN KIVINEN ALKUTAIVAL PORKKALASSA

Kiviset yrittivät elää metsälinnassaan romanttisen isänmaallista elämää, mutta kohtasivat monia suuria käytännön vaikeuksia: kauppoja ja muita palveluja ei ollut, sudet ja karhut olivat lähes jokaviikkoisia vieraita ja arkkitehdintyön jatkaminen 12 kilometrin päässä sijaitsevasta Kirkkonummen pienestä kirkonkylästä käsin osoittautui mahdottomaksi. Näin Kivisen ura ei noussut samalla lailla julkisuuteen kuin ystäviensä.

Kivinen oli kuitenkin sitkeä ja opetteli määrätietoisesti vesilintujen ja hylkeiden metsästämistä sekä kalastamista. Isä otti perheen 7-vuotiaan kuvankauniin tyttären usein mukaansa kalastusretkilleen. Eräänä päivänä verkkoa nostaessaan tyttö säikähti yllättäen pintaan noussutta hyljettä niin paljon, että rupesi änkyttämään. Tämä oli viimeinen pisara eräelämään jo väsyneelle perheen äidille Wilhelmina Kiviselle, joka karkasi lopulta lasten kanssa takaisin Helsinkiin.

Alkoholisoitunut Jarl Kivinen jäi Porkkalaan, jossa metsästeli ja kalasteli henkensäpitimiksi aina ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka. Hän sai töitä huippusalaisen vedenalaisen miinaverkon rakentajana vuonna 1915, mutta oli hukkua töihin pari kertaa ja jätti työn sikseen. Merisotatoimet ehtivät päättyä, ennen kuin verkko saatiin valmiiksi. Kivisen aloittamaa urakkaa jatkettiin vasta toisen maailmansodan kynnyksellä.

Lokakuun vallankumous 1917 innoitti Kivistä kumoamaan vallan mahdottomia määriä alkoholia sisäänsä. Jouluun kuudentena hän vihdoin päätti itsenäistyä ja aloittaa itsesuojeluvaiston kehotuksesta ankaran nenänvalkaisukuurin. Kovia kokenut arkkitehti hakeutui valkoisten suojeluskuntiin kansalaissodan puhjetessa.

1919-1938 HEIMOVELJILTÄ SITÄ SAA...

Korpraaliksi asti ylennyt Jarl Kivinen selvisi sodasta lievin vammoin ja palasi 1924 Jarluddiin. Kieltolain ankeina aikoina hänen tiedettiin hankkineen elantonsa välittämällä virolaista pirtua janoisille maanmiehilleen. Eräänä helteisenä kesäpäivänä hän oli jäädä kiinni, kun paikkakunnan ainoa poliisi pistäytyi yllätysvierailulla. Rantasaunan alle kätketyt peltiset viinakanisterit olivat alkaneet pullistella kuumuuttaan sillä seurauksella, että ne alkoivat vuotaa saumoistaan. Haju oli melkoinen, mutta Kivisen onneksi poliisilla oli paha heinänuha.

Tammikuussa vuonna 1931 Jarl Kivinen yllättäen katosi, eikä hänestä sen koommin ole kuultu. Hänen uskotaan vajonneen jäihin, mutta ruumista ei laajamittaisista naarauksista huolimatta koskaan löydetty. Huhutaan myös, että Kivisen jäljiltä olisi edelleen jossain mökin lähettyvillä huomattava viinakätkö, mutta sekin odottaa yhä löytäjäänsä. Jarludd jäi asumattomaksi ja metsittyi vähitellen.

1939-1944 TOINEN MAAILMANSOTA – JA SEN RASKAS HINTA

Toisen maailmansodan jälkimainingit löivät raskaasti Suomen etelärannikolle. Neuvostoliitto vaati maaltamme vuoden 1944 rauhansopimuksessa Karjalan, Sallan ja Petsamon alueluovutusten lisäksi Porkkalan niemeä sotilastukikohdakseen – lujittaakseen otettaan Suomesta ja itäisestä Suomenlahdesta. Tämä yllättävä ehto asetti silloisten poliittisten päättäjiemme neuvottelukyvyt todelliselle koetukselle. Vaatimukseen suostuminen tekisi Porkkalasta sananmukaisesti "aseen Helsingin ohimolle". Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten Paasikiven johtaman valtuuskunnan oli lopulta alistuttava sopimukseen 50 vuoden vuokra-ajasta.

Vuokra-alue käsitti osia Kirkkonummen, Degerbyn ja Siuntion kunnista ja ulottui itä-länsisuunnassa nykyiseltä Kivenlahden sillalta lähes Inkoon rajalle saakka. Alueen koosta oltiin paperilla eri mieltä: suomalaisten mukaan maa-alue oli 380 km2, venäläisellä laskutavalla päädyttiin 425 km2:iin. (Harmi, ettei vuokraa maksettu rahassa, ja ettei se ollut sidoksissa neliömäärään, toim. huom.). Vesialuetta sopimukseen sisältyi ympäripyöreät 1000 km2 (ks. kartta). Syyskuussa 1944 evakkoon joutui kahdessa viikossa lähtemään 7272 suomalaista, joiden arvokkaat maatilat torpat ja suuri osa muusta omaisuudesta jäivät odottamaan uusia isäntiä.

1944-1955 PORKKALAN PARENTEESI

Neuvostoliitto miehitti ja asutti Porkkalan osaksi "Itämeren punalippuisen laivaston Tallinnan meripuolustusaluetta". Alueelle muutti neuvostosotilaita perheineen yhteensä 12000 henkeä. Niemen eteläkärjen laivastotukikohdan lisäksi huippusalaisia tähystys- ja salakuuntelupisteitä perustettiin useita. Tätä työtä johti Kremlin luottomieheksi kohonnut riuskaotteinen paroni Gennadi von Hummerheim, oikeana (ja ainoana) kätenään viestikersantti Valentin Smirnov, valioluokan radiotiedustelija.

Moskovan salassapitomääräykset kirjaimellisesti ottanut paroni toteutti tehtäväänsä pilkuntarkasti - sisällyttäen rakennuskohteisiin sotastrategin näkökulmasta katsottuna outoja yksityiskohtia. Näiden tarkoitus lienee ollut harhauttaa mahdollista asiaanvihkiytymätöntä löytämästä todellisia sotasalaisuuskätköjä. Tunnetuimpia näistä kummallisuuksista ovat lyhyet taisteluhaudanpätkät korsuineen, joita on kaivettu esiin jo viidestä eri paikasta. Vuonna 1986 tutkijat tekivät yllättävän havainnon: vaikka löytöjen etäisyydet toisistaan ovat useita kilometrejä, kaikki viisi juoksuhautaa sijaitsevat kartalle piirrettyinä osapuilleen samalla suoralla! Tätä rantaviivasta parin sadan metrin etäisyydellä sijaitsevaa linjaa on alettu kutsua "Hummerheim-linjaksi".

Von Hummerheimin salamyhkäisyyden tavoittelu sai usein lähes pakkomielteenomaisia piirteitä: rakennustöiden ajaksi paroni mm. määräsi, että vuokra-alueen halki kulkevan Helsinki-Turku -reitin junien ikkunat oli peitettävä.

1955-1963 "RAMSÖ-RABBE" JARLUDDIN ISÄNTÄNÄ

Porkkalan parenteesi päättyi yhtä yllättäen kuin se oli alkanutkin: 19.9.1955 solmitulla sopimuksella Neuvostoliitto luovutti alueen takaisin "hyväntahdoneleenä". Kreml katsoi, ettei se enää tarvinnut Porkkalaa strategisena pelinappulana ja näki tässä myös oivan mahdollisuuden kiillottaa kilpeään kansainvälisillä foorumeilla.

Ennen lähtöään sotilaat ehtivät hävittää yhtä lukuunottamatta kaikki von Hummerheimin käyttämät tarkkailutukikohdat. Viimeiseksi jäänyt Jarluddin jo pahoin ränsistynyt tornihuvila piti myös polttaa, mutta käskyä toteuttamaan lähetetty, von Hummerheimin johtama joukko-osasto sortui ryypiskelemään suomalaisen kalastajan ja pirtutrokarin Rabbe Öjvind Bengtssonin kanssa – ja juominkien päätteeksi "lahjoitti" huvilan tälle.

Neuvostosotilaiden tiedustelutaktiikkaan kuului juottaa kiinniotetut humalaan ja sitten puristaa näiltä strategisia tietoja. Bengtsson oli epäonnekseen aamuyöllä ajanut veneellään kivelle ja huomannut kauhukseen olevansa viinalastinsa kanssa väärällä puolen rajaa. Hänet napattiin "rysän päältä" viimeisiä kuulusteluja varten. Bengtssonin onneksi venäläiset olivat lopulta kiinnostuneempia hänen viinapänikästään ja korttipakastaan kuin tärkeistä "sotasalaisuuksista" (joita Bengtssonilla toki olisi ollut paljastettavana kosolti – aina parhaista ahvenen kutupaikoista alkaen).

Bengtsson väitti jälkeenpäin, että hän olisi voittanut huvilan pokeripelissä. Vahvasti humaltunut paroni oli kuulemma kädessään olleiden kolmen kuninkaan itsevarmuudella tarjonnut Bengtssonille huvilan säästämistä tämän pirtuvarastoa vastaan. Kivikasvoinen kalastaja hyväksyi ehdotuksen ja käänsi rauhallisesti pöytään neljä kuningasta. Järkyttynyt venäläinen kellahti "siltä istumalta" kuorsaavien toveriensa viereen lavitsoille. Lähtöaamuna krapulainen von Hummerheim muisti kuitenkin lupauksensa ja jätti huvilan polttamatta.

Virallisesti katsottiin, että Porkkalan alue oli parenteesin alettua ostettu valtiolle ja Stenmanitkin olivat saaneet korvauksen Jarluddistaan. Rahoilla he olivat ostaneet koko suvun maakellarit täyteen porkkanoita. Tehtävää suorittamaan valtuutettu nuori ekonomi Alfred Stenman Jr. oli saanut toimeksiannon suvun päämiehiltä kirjeitse. Pahaksi onneksi lyhyt viesti "OSTA KOKO RAHALLA PORKKALAA!" oli kirjoitettu pehmeällä lyijykynällä, ja "PORKKALAA"-sanan l-kirjain oli hankautunut epäselväksi kahtia taitetun lappusen keskitaitteen kohdalla. Väärinkäsitys paljastui suvulle vasta, kun onnellisten maanviljelijöiden kuormurit kippasivat juureksensa Stenmaneiden hyvinhoidetuille nurmikoille. Alfred muutti Skåneen.

Stenmanin perikunta ei siis missään tapauksessa halunnut Jarluddia, joten Bengtsson sai lunastaa tilan itselleen kohtuuhintaan. Bengtssonin tarinan todenperäisyydestä oli viranomaisilla ainoastaan hänen sanansa, mutta päätöksentekoon vaikuttivat ilmeisesti myös Bengtssonin sodanaikaiset sankarityöt Ramsön vesillä. "Ramsö-Rabbe" sai myöhemmin samana vuonna kutsun Presidentinlinnan itsenäisyyspäivänjuhliin, ja hänelle myönnettiin historian ensimmäinen Suomen Ruusun kunniakunnan Hummerheim-risti.

Bengtsson antoi mökilleen nimeksi "Villa Hummerheim" ja rakensi päärakennuksen ympärille hummerinsaksen muotoisen terassin – haluten täten kunnioittaa paikan edellistä isäntää. Hän vietti viimeiset elinvuotensa rakkaalla villallaan erakkona muistelmiaan kirjoitellen. Rabbe Öjvind Bengtsson kuoli vuonna 1963. (Mainittakoon vielä, että aloitteleva kotkalainen lauluntekijä Juha "watt" Vainio innostui seuraavana vuonna runoilemaan "Ramsö-Rabbesta" balladin, jolla hän voitti Kotkan Meripäivien perinteisen laulukilpailun saaristolaissarjan).

1963-1970 LINNÉN PANOS PORKKALAN LUONNON KARTOITTAMISESSA

Villa Hummerheim alusmaineen huutokaupattiin pian tämän jälkeen, ja uudeksi omistajaksi tuli vanhan suomenruotsalaisen rälssisuvun vesa Johannes Linné. Tämä biologian ja limnologian professori muutti Porkkalaan kuvankauniin, mutta leväperäisen vaimonsa Adeleiden kanssa. Yhdessä he kartoittivat Porkkalan ainutlaatuista luontoa ja vesistöjä seitsemän vuoden ajan, kunnes vaimon terveys petti ja tila piti myydä. Linnén jäljiltä on säilynyt mittaamattoman arvokas kasvikokoelma sekä vuosittaiset tilastot alueen halki lentävien muuttolintujen määristä.

Linnén pariskunnan kultahääpäivänä Villa Hummerheimin edustan kaksi merenlahtea nimettiin viranomaisten toimesta uudelleen: professorin kunniaksi läntinen lahti on sen jälkeisissä merikorteissa ollut "Johanneviken" ja itäinen Adeleidelle omistettu "Bredviken" (tässä on tapahtunut ilmeinen käännöskukkanen: karttaa piirtänyt ruotsinkielinen proviisori lienee tulkinnut "leväperäisen" "leveäperäiseksi", mistä johtuen kapealla lahdenpoukamalla on nykyään näin omituinen nimi).

1971-1998 VILLA HUMMERHEIMIN "UNOHDUKSEN VUODET"

Vuonna 1968 Neuvostoliiton panssarit vyöryivät Prahan kaduilla, punaposkinen taistolaisnuori Björn Wahlroos vyöryi kavereineen Vanhalle Ylioppilastalolle ja Kirkkonummen Luomassa nuoruutensa asunut suomalainen yrittäjä Jarl Lindholm vaimoineen teki kaupat Jarluddia vastapäätä sijainneesta Mellanudd-nimisen tontista - rakennuttaen tälle vielä tänäänkin pystyssä olevan tummanvihreän hirsihuvilan.

Muutaman vuoden ympärillä olevia tiluksia katseltuaan Lindholm päätti ostaa vielä eteläisen Söderuddin, läntisen (!) Österkarin ja pohjoisen Norruddin (!!) tilat. (Näihin aikoihin Kirkkonummen kunnanvirastossa vaikutti virkamies, joka oli kovasti mieltynyt selkeisiin, sijaintia kuvaaviin nimiin vapaita tontteja ristiessään. Niinpä Jarluddkin oli uusissa papereissa yllättäin muuttunut Norruddiksi. Mainittakoon, että läheiset "Mellanö"-, "Västra Byland"- ja "Någonstansdärbakomskulla" -nimiset vesijättömaat eivät ole vieläkään löytäneet uusia omistajiaan - toim. huom.)

Norruddin uusi isäntä ei juurikaan koskenut huonokuntoiseen huvilaan, vaan raivaili lähinnä aikansa kuluksi tonttia vallanneita puita ja pensaita. Jarl Lindholmin kuoleman jälkeen 1978 päätti perikunta kunnioittaa ahkeran luonnonystävän muistoa nimeämällä Norrudd uudestaan Jarluddiksi.

Villa Hummerheim historioineen vaipui vuosikausiksi lähes täysin unohduksiin, kunnes se vuonna 1994 talouslaman paineessa ajautui ensin Suomen Yhdyspankin ja sitten vastaperustetun omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin haltuun. Vuonna 1995 sen osti Arsenalilta Porkkalassa jo ennen sotia asunut Torsten "Totti" Gestranius.

Gestranius aikoi kunnostaa Hummerheimin ja asettua sinne leppoisia eläkepäiviä viettämään, mutta vakava sairaus esti suunnitelmat. Niinpä keväällä 1998 hän oli Tapiolan OKO-pankissa panemassa tiluksia myyntiin, kun vieressä sattumalta seissyt espoolaisen HU-Yhtiöiden toimitusjohtaja Ilkka Aaltonen puuttui keskusteluun. Kauppakirjat laadittiin, ja Villa Hummerheim oli saanut nykyiset omistajansa. Kiinteistöyhtiö HU-Tilus Oy perustettiin.

1998- HUMMERIKANNAN PALUU PORKKALAN VESIIN

Ympyrä sulkeutui dramaattisella tavalla – sattuman oikusta HU-yhtiöiden viisi pääomistajaa olivat jo vuodesta 1986 saakka lauleskelleet yhdessä Hummeripojat -nimisenä kvartettina. Hummerikannan elpymiseen Kirkkonummella otti kantaa mm. paikallislehti Västra Nylandet, jossa kerrottiin kaupan herättäneen ristiriitaisia tunteita kunnanvaltuustossa asti - taikauskoiset kunnanisät pelkäsivät von Hummerheimin haamun tulleen kvartetin muodossa kummittelemaan naapurustoonsa!

Lisää vettä tähän myllyyn tuli, kun Porkkalan vesiltä löytyi hiljan fossiilisia jäänteitä erikoisesta Yoldian-hummerista (lat. Ilomarus yoldiensis). Erikoiseksi tämän noin 9-10000 vuotta sitten eläneen äyriäisen tekee se, että sillä on löydösten perusteella ollut poikkeuksellisen suuri suu, ja arvelujen mukaan se on saattanut kyetä kommunikoimaan lajitoveriensa kanssa ääntelemällä. Uudenaikaisilla sähkälehitutähystimillä (ent. elektronimikroskooppi) on pystytty erottamaan fossiilista värekarvoja, joiden avulla eläin on kenties jopa pystynyt säätelemään tuottamansa äänen korkeutta – tuottamaan siis "alkeellista laulua"! (8150-7300 eKr. mannerlaattojen liikkeet avasivat nykyisen Keski-Ruotsin kohdalle suuren salmen, joka yhdisti makeavetisen Ancylus-järven (nykyisen Itämeren) suolaiseen Atlanttiin. Syntyneeseen lahteen purkautui valtamerestä suuri määrä suolavettä, jonka mukana tuli mm. Yoldian-simpukoiksi ristittyjä suolavesisimpukoita). Rekonstruoitu hummerifossiili on nähtävillä Helsingin eläintieteellisessä museossa.

HU-yhtiöt rakennutti tontille ensi töikseen uuden kulkuväylän, joka sai aamukasteessa nimekseen Hummerheimintie. Seuraavaksi restauroitiin rantasauna ja päärakennukset alkuperäiseen loistoonsa. Tässä työssä olivat arvokkaana apuna Jarl Kivisen veljenpojanpoika arkkitehti Tapani Kivinen sekä Adeleide Linnén taloudenhoitajan tyttären entinen poikaystävä Heikki Karjalainen, joiden kautta lopputulokseen saatiin sisällytetyksi runsaasti perimätietona säilyneitä yksityiskohtia. Erikoisin detalji lienee käsinveistettyjen hirsien piilunjälki: Jarl Kivisen huvilassa oli käytetty harvinaista, kaakko-luodesuuntaista piilukirveeniskua, joka museoviraston suosituksen mukaan olisi ehdottomasti säilytettävä. Pitkän etsinnän jälkeen löytyi Kuortaneelta mestariveistäjä Martti Takanen, jonka suvussa tämä taito oli onneksi säilynyt ja jo siirtynyt seuraavaankin polveen Hannu-pojalle.

Päärakennusta ympäröivän terassin hummerinsaksen muoto havaittiin vasta kun kunnan johtava rakennustarkastaja Jaakko Vänskä vertaili Tapani Kivisen piirustuksia von Hummerheimin Pietarin Eremitaasiin luovuttamiin alkuperäismalleihin. Hän hylkäsi ensimmäisen kuvan sillä perusteella, että saksien kaarikulmat poikkesivat toisistaan kokonaista 1,4 astetta, ja lisäksi toinen päärakennuksista olisi "siirtynyt" paikoiltaan viisi ja puoli metriä. Kivinen vetosi turhaan vuosittaiseen erantoon, "mikä näillä seuduin on kuulemma harvinaisen runsasta". Vänskä vänkäsi vänkäämistään, kunnes arkkitehti lopulta myönsi virheensä ja laati uudet paperit.

Hummeripojat eivät teettämistään laajoista metsänhakkuista ja ruoppauksista huolimatta toistaiseksi ole löytäneet Jarl Kivisen pirtukätköä.